Historian havinaa Phnom Penhissa

Jaahas, allekirjoittanut bloggaaja on ollut sen verran vasynyt eilen, etta paakaupungin nimi on tullut useampaan kertaan vaarin, mutta oikea nimi siis Phnom Penh. Pahoittelen erhetta :)

Tanaan sunnuntaina saimme perusteellisen oppitunnin Kambodzan monivaiheisesta historiasta, silla vierailimme seka kuninkaan palatsissa etta kansanmurhan museossa. Palatsin portilla oppaat olivat tarkkoina vierailijoiden siveydesta, silla olkapaat tuli olla piilossa puseron alla, eika pelkka huivi riittanyt. Onneksi (ja aivan sattumalta ;)) portilla oli myynnissa kriteerit tayttavia t-paitoja parin dollarin hintaan. Saimme todella huumorintajuisen miesoppaan, jonka hauskoista tarinoista saattoi lukea rivien valista, etta nykyinen kuningas ei valttamatta ole kaikkien mieleen. Lieko syyna se, etta 58-vuotias hallitsija on virkea sinkku ilman jalkelaisia? Tai etta han kayttaa perinteisten norsujen sijaan Mersua? Ken tietaa...Aloitimme kierroksen Buddha Treen alta, jossa kasvoi kauniita, vaaleanpunaisia kukkasia. Kukat kukoistavat aina vain yhden vuorokauden ennen kuin lakastuvat, mutta kukkiminen on kuitenkin ymparivuotista. Raskaana olevat naiset uuttavat puun kukista teen tapaista juomaa, jolla ajatellaan olevan positiivinen vaikutus raskauden sujumiseen. Kambodzan uskonto on sekoitus buddhalaisuutta ja hindulaisuutta, joten molemmista uskonnoista oppaallamme riitti runsaasti kertomuksia.

Palatsin alue oli laaja ja silla sijaitsi useita, upeita rakennelmia. Itse kuningas asui viela yhden aidan takana, emmeka siten nahneet hanesta vilaustakaan. Vaikuttavin palatseista oli Silver Pagoda, jonka lattiaan oli upotettu hopeatiilia yhteensa 5 000kg! Ja kun lattiaa kosketti paljain varpain, tiesi se onnea tulevaisuudessa. Siksi muutama meista ei malttanutkaan pysya matolla, vaan kavi jatkuvasti hakemassa lisaa onnea elamaan hopealattialta. Silver Pagoda suljetaan turisteilta aina taydenkuun aikaan, jolloin kuningas itse saapuu rukoilemaan kyseiseen paikkaan. Silloin jopa matotkin vaihdetaan hienompiin belgialaisiin nukkavierujen turistimattojen sijaan.

Lounaan jalkeen jatkoimme kansanmurhan museoon, jossa tunnelma oli jo odotetusti matalammalla. Museo oli tehty vanhaan kouluun, joka oli punakhmerien aikana toiminut vankilana ja kidutuskammiona. Useammasta rakennuksesta koostuva alue oli aika lailla alkuperaisessa kunnossaan, eli rahjainen ja synkka. Pihalle oli pystytetty pieni muistomerkki, joka kunnioitti niiden vajaan kahden miljoonan punakhmerien hirmukauden aikana kuolleiden muistoa. Oviaukkojen ylapuolilla oli kieltomerkki nauramiselle. Kenellekaan ei olisi tullut mieleensakaan hymyilla, saatikka sitten nauraa. Vanki-/kidutushuoneet olivat synkkia ja masentavia. Joissakin oli rautainen hetekka ja riimuja. Lattia oli kulunut, keltaruudullinen ja sita peitti paikoin harmaita kulumia. Nama kulumat olivat verta, joka oli pinttynyt laattoihin. Seinilla oli kuvia kidutetuista. Uskon, etta nama autenttiset kuvat ovat herkemmille liikaa. Valokuvanayttelyn puolella oli satoja, ellei tuhansia kuvia vangeista, mitka oli otettu juuri vankilaan saapumisen yhteydessa, numerotunniste kaulassa. Ilmeet olivat joko surullisia, epatoivoisia, pelastyneita tai jotain silta valilta. Useimpien silmista kuvastui pakokauhu tai toivon menettaminen. Muutamassa kuvassa naisilla oli pienet vauvat sylissaan. Nayttelyssa oli lisaksi otoksia joukkohaudoista ns. Kuoleman kentilta. Myos muutamia kidutusvalineita oli esilla aina kirveesta vesisammioihin. Kidutustapoja esittavat kuvat olivat turhankin aitoja kaikessa uskomattomassa raakuudessaan.

Jalkeenpain keskustelua joukossamme on herattanyt ihmisten pahuus ja raakuus toisiaan kohtaan. Viela tanakin paivana seka kiduttajat etta kidutetut elavat taalla rinnakkain, silla tuomioita naista hirveyksista on edelleen jaettu hyvin vahan. Molemmilta puolilta elossa on kuitenkin viela iso maara ihmisia, silla tuosta ajasta on vain reilut 30 vuotta. Emme voi muuta kuin toivoa, etta tilanne joskus muuttuu parempaan, vaikka arvet ova yha olemassa.